Sairaalan arkea viimeistä edellisellä työviikollani

Viime viikonloppuna perjantaista maanantaiaamuun oli 10 normaalisynnytystä ja 11 sektiota, siis sektioprosentti kiitettävät 52! Silti monelle vastasyntyneelle kävi huonosti. 2 sektioäitiä sai yllätyskaksoset, toisen lapset voivat hyvin mutta toinen äiti menetti jo toisen lapsistaan vaikka molemmat syntyivät hyväkuntoisina ja painoivat melkein 2 kiloa. 2 muun sektioäidin lapsi syntyi kuolleena, toisella tosin dramaattisesti kohtukin repesi. Maasaiäiti josta aiemmin kerroin synnytti huonokuntoisen infektoituneen lapsen joka kuoli nopeasti. Eilen vielä syntyi kilon painoinen keskonen joka sai olla villapeiton sisällä koko päivän eikä kukaan ollut hänestä kiinnostunut 'katsotaan miten pärjää', hänkin kuoli n. 16 tunnin ikäisenä. Eilen illalla oli sektoitu runsaasti vuotava äiti, hänenkin lapsensa kuoli. Äiti oli ollut omaisten leirissä eli sairaalan vieressä olevassa kiviseinäisessä suojassa odottamassa synnytyksen alkua. Siis ainakin 6 menetettyä vastasyntynyttä muutaman päivän sisällä kaikesta sektoimisesta huolimatta. Mietin tätä asiaa kuumeisesti eilen ollessani yksin savannikävelyllä enkä tiedä millä tavalla nämä ihmiset hyötyvät tällaisesta äitiyshuollosta. No, äitejä ei ole täällä oloaikanani menetetty, se on hyvä.

Kollega Arto kertoi hauskan jutun kylille suuntautuneesta avohoitoreissustaan. Jossain kaukana oli noin 40-vuotias nainen halvaantunut alaraajoistaan. Hänelle vietiin pyörätuoli ja vastaan tullut omainen ei suinkaan työntänyt tuolia perille vaan nosti sen päänsä päälle ja lähti kantamaan. Kyseinen halvaantunut potilas on HIV-positiivinen eikä häntä ole halvauksen takia mitenkään tutkittu. Arto lupasi maksaa röntgenkuvan. Perheneuvosto jäi miettimään asiaa ja tänään potilas oli tuotu kuvattavaksi. Arto oli antanut omaisille 20 000 shillinkiä (10 euroa) ja sanonut: keep the chance!

Eilen ehdin vähäksi aikaa lastenosaston kierrollekin. Siellä sairaat lapset ovat todella kipeitä, osa pitkään kuumeilleita, malariaa ja lavantautia ja hengitystieinfektioita. Samassa sängyssä saattaa olla kaksi tai useampia lapsia. Oli hauska seurata kahta pientä jotka olivat jo varsin terveitä, ruokailivat eli joivat vaalea maissipuuron tapaista juomaa samasta kupista, pienempi ensin ja isommalle loput ja sitten uuvahtvat samaan sänkyyn. Molemmilla omat äidit, eivät siis sisaruksia.

Yläkuvassa on varsin tyypillinen näky täällä. Ainoastaan valkonaamat lenkkeilevät savannilla turhanpäiten. Paikalliset ovat järkevissä hommissa.

Tänään iltapäivällä läksin orpolaan siellä vapaaehtoisena työskentelevän Mervin kanssa pieniä ulkoiluttamaan. Minulla on kantoliinassa vähän alle vuoden ikäinen kaksospuolikastyttö, lasten äiti oli kuollut synnytyksessä. Lapsilla on onneksi huolehtiva isä joka on luvannut hakea kaksoset kotiin kohtapuoliin, ainakin ennen kuin lapset täyttävät 2 vuotta. Meillä kaikilla oli mukavaa!

1.adventtisunnuntai 27.11.11 Afrikassa

Tänään aloitimme aamun laulamalla hoosiannan vierastalossa, meitä oli 4 suomalaista ja 2 ruotsalaista laulamassa. Yksi tuikkukynttilä palamaan, keittiön mamat Salome ja Sara kuuntelemaan ja laulu raikumaan. Sitten mentiin kirkkoon. Tällä kertaa kirkonmenoihin kuului myös näytelmä joka jatkui ja jatkui, emme saaneet selvää aihesta mutta vaikutelma että kyseessä olisi ollut jonkunlainen kansanvalistusjuttu. Huumoriakin siinä oli kun kirkkoväkeä nauratti. Saarnan piti sairaalan evankelista lempeällä tyylillään. Kirkkokansassa oli jo paljon tuttuja, sairaalan väkeä ja rippijuhlista tutuksi tulleita. Lopuksi oli taas huutokauppa sairaalan ulkopuolella, ananaksia, maissia, monta kanaa meni kaupaksi ja myös pässi narussa, se meni gynekologin rouva Mpumilwalle.

Muutama kanajuttu sallittaneen, ne jaksavat huvittaa.
Kirkon jälkeen huutokaupattu kana pääsi karkuun ja kirkkokansa juoksenteli sen perässä parhaimpiinsa pukeutuneena.
Naapurin kukko oli lemmentouhuissa kanan selässä ja piti kanan kaulasta kiinni terävällä nokallaan. Räpistely kesti muutaman sekunnin, kana lähti karkuun ja kukko juoksi heti toisen kanan perään.
Keittiön mamoilla on seuraavan päivän kanaruoka elävänä ämpärin pohjalla, sieltä kuuluu välillä kova siipien kahina ja kotkotus. Ei tunnu kivalta, käydään sanomassa pole kuku--voi kanaparkaa.
Kerran satuttiin paikalle kun mama Sara tappoi kanan ja alkoi valella sitä kuumalla vedellä että sulat irtoaisivat ja kyni sitten kanan. Silloin tuntui että iltaruoka ei maistu. Ruuan alkulähde hämärtyy kun ostelee kotona kaupan hyllyltä sievästi esivalmisteltuja tuotteita.

Elämä on asettunut uomiinsa, reissut ovat vähentyneet. Hyvä niin. Joka viikonloppu tulee käytyä Makampakossa, 30 km päässä olevassa isommassa kaupungissa. Sieltä saa automaatista rahaa ja torilta monenlaista, ei kuitenkaan ihan kaikkea mitä tarvitsisi. Esimerkiksi postikortteja ei löydy oikein mistään. Hehkulamppuja tiettävästi myydään jossain, en vain tiedä missä. Jugurttia ja keksejä ja viiniä sekä mangoja ja pari ihanaa kangasta ostin eilen.

Viime viikolla vierailimme n. 10 km päässä olevassa vammasten lasten ja nuorten kuntoutuskeskus INUGAssa. Se on italialaisten vetämä ja italialaisella rahalla perustettu paikka, hienot tarkoituksemukaiset tilat ja mukava osaava henkilökunta, paikallisia työssä myös. Italialaiset voivat suorittaa siviilipalvelun täällä, paikan vetäjä on alunperin tullut Tansaniaan sivariksi ja parhaillaan siellä oli miespuolinen fysioterapeuttisivari töissä. Paikka on tullut tosi tarpeeseen tälle alueelle missä aiemmin vastaavaa kuntoutusta on saanut vain pitkien matkojen takaa, valtaosalle potilaista täysin mahdotonta. Lapsi otetaan viikoksi tehokuntoutukseen jolloin paikassa myös yövytään, lapsi saa lounaan mutta omainen keittää illallisen ja huoltaa lapsen muuten. Maksu tästä viikosta on 10 000 shillinkiä eli 5 euroa. Kuntoutus jatkuu sitten polikliinisenä. Oli liikuttavan näköistä kun äidit lähtivät siitä kotiinpäin isoakin lastaan kantoliinassa kantaen.

Sosiaalinen elämä on vilkasta edelleen. Melkein joka ilta on jotain, priimusmoottorina enimmäkseen daktari Leena. Jumppaa on 2-3 kertaa viikossa, joskus illallisia, usein iltapäiväkahveja. Ollaan katsottu porukalla elokuvakin. Nyt suunniteltiin konsertti-iltaa niin että lattialla maaten kangaan kääriytyneenä kuunnellaan ensin joku konsertto ja väliaikakahvien jälkeen sinfonia! Perjantaina kuuntelimme oman nuorisoni avulla tänne asti saatettu Suomessa reilu viikko sitten kuultu radio-ohjelma Näistä levyistä en luovu-Leena Pasanen! Hieno ilta.

Yllä oleva kuva on aiemmin kertomaltani maaseudun neuvolakäynniltä. Siinä pieniä rokotetaan. Väriä riittää.

Luonto on heräämässä vihertämään muutaman kunnon sateen jälkeen. Pellot on kuokittu. Lintuja on ilmestynyt lisää, monenvärisiä ja kokoisia ja monenlaisia lauluääniä. Poltettu takapihammekin alkaa näyttää freesiltä. Naapurissa valtava kaktus avasi sadat kukkansa toissa-aamuna mutta kukoistus kesti vain hetkisen. Sade tulee kuuroina, vettä tulee kuin saavista jonkin aikaa ja se tuntuu vain hyvältä. Luonto ja kukat tuoksuvat ihanalta varsinkin aamuisin.

Adventista huolimatta ei osaa asettua ajattelemaan Suomen joulua ja talvea, ei vielä.

24.11. torstaina, takana olevan viikon tapahtumia

Viime perjantaina oli saunailta Tansanian Ilembulan kylässä. Täällä on oikein hyvä, kotoiselta näyttävä autenttinen sauna missä on uudehko kiuas,  4 vuotta sitten vaihdettu. Olipa hyvät löylyt ja tosi mukavaa, pitkästä aikaa. Ruotsalaispojatkin opetettiin saunomaan.

Lauantaina oli rippijuhlat. Juhlittavia poikia oli 4, yksi heistä daktari Leenan oma Noel, poika joka on löydetty hylättynä vauvana ulkovessasta joulun aikaan 15 vuotta sitten, nimetty Noeliksi ja kiikutettu Ilembulan orpokotiin. Hänen kehityksensä varhaisvaiheet ovat olleet hitaat ja hankalat mutta nyt poika on mukava fiksu ja koulussa hyvin pärjäävä. Suomalaisjoukolla odottelimme juhlavaatteissa tilaisuuden alkua. Oli vauhdikas ja värikäs meininki. Pojat olivat kiiltävissä sinisissä paidoissa ja suorissa housuissa, järjestelyporukan nuoret neidot samanvärisissä sinisissä mekoissa. Musiikkia reilulla volyymillä, tanssahtelua vähän väliä, spiikkeri mikrofonin kanssa, monikerroksisen kakun jakoa palasiin ja arvovieraille tikun nenästä syöttämistä, lahjojen antamista tanssahdellen, monenlaista reipasta ilonpitoa. Väkeä oli paljon, kuin puoli kylällistä. Lopuksi syötiin juhla-ateria, buffetpöytä hyvin järjestettynä. Noelin kirkkokonfirmaatio oli ollut jo viikko aiemmin.

Työssä dramatiikkaa riittä. lapsia menetetään vaikka sektioita tehdään urakalla edelleen.  Nuori ensisynnyttäjä oli ajatellut synnyttää kotona, oli jo illalla alkanut ponnistaa. Kun lapsi ei syntynyt hän ei voinut yöllä lähteä sairaalaan pimeän? takia, tuli vasta aamulla. Lapsi syntyi tiukasti, oli hyväpulssinen mutta ei alkanut hengittää ja menehtyi. Lapsen menetys ei täällä näytä olevan niin suuri murhe kuin meillä. Kuulin että joskus äidit kokevat helpotuksena jos toinen kaksosista ei jää henkiin.

Luonnonlapsia riittää. Osastolla on maasainainen, aiemmin 6 lasta kotona menestyksekkäästi synnyttänyt. Hän ei tiedä omaa ikäänsäkään eikä viimeisiä kuukautisiaan joten vauvan laskettu aika on hämärän peitossa. Syntynee joskus. Toivottavasti normaalisti.

Olen nyt tämän loppuajan tiukemmasti töissä varsinkin kun reissukamu anestesiologi Mervi lähti jo kotosuomeen. Alussa tuntui ettei omaa työosaamistaan pysty lainkaan hyödyntämään täällä mutta plussan puolelle jää ainakin keskustelut kollegoiden kanssa, luultavasti opettavaiset puolin ja toisin. Lisäksi olen opettanut dr Mpumilwaa, paikallista gynekologia, ultraäänen käytössä, huono kone mutta näkee sillä jotain ja oppilas on innoissaan.

Yläkuvassa on Njassajärven itäranta auringonnousun aikaan, alakuvassa länsiranta auringonlaskun aikaan, aika ihanaa.

perjantaina 18.11. sairaalan ja kotielämän arkea

Nyt on taas pakko avautua näissä terveydenhuoltoasioissa. Muutama päivä sitten kohtasimme potilaan joihin ei onneksi kotimaassa törmää ja toivoisi ettei tällaisia tapahtumia olisi missään muuallakaan. Tansaniassa abortti on aina laiton. 23-v yhden pienen lapsen äiti oli ollut puoskarilla 3 päivää aiemmin, siellä raskaus oli keskeytetty. Hän hakeutui sairaalaan alavatsakivun ja vatsan turvotuksen takia. Päädyttiin päivystysleikkaukseen missä kohdussa oli ainakin 5 cm pitkä nekroottinen perforaatio, suoli kohdun takana oli hajalla, nyrkin kokoinen reikä siinä ja suolen sisäkerros oli irronneena ja tuli kohdun kautta emättimestä ulos. Lisäksi oli kauhea haiseva peritoniitti.  Usempi lääkäri tiimissä ihmettelemässä miten tällainen on saatu aikaan ja mistä lopultakin on kysymys, sellainen sotku se oli. Tuntui että tuosta ei potilas ikinä selviä. Loistavana tiimityönä tekivät suoliresektion ja avanteen ja nyt potilas on hyvää vauhtia toipumassa. Ihailin kyllä tämän leikkaustiimin työtä kun meikäläisittäin katsottuna melkein kaikki ovat 'valelääkäreitä'. Sairaalaa etupäivystävät clinical assistentit joilla on kolmen vuoden koulutus ja takapäivystäjinä toimivat medical officers eli työssä oppineet ja 2 vuotta lisäkouluttautuneet eli vastannevat meikäläistä yleislääkäriä. Osa heistä on todella taitavia, joutuvat tarttumaan kaikenlaiseen työhön ja leikkaamaan monenlaista.
Sektioita on edelleen paljon, tämän kuukauden saldo tasan 50% tänään kun ollaan hiukan yli puolessa kuussa. Sikiöindikaatioita on vähän--sydänääniä ei siis edelleenkään seurata kuin torvella ja harvoin mutta kaikkea muuta sälää: 1 aiempi sektio-2 aiempaa sektiota-ajatellaan ettei mahdu vaikka synnytys on alkuvaiheessa-edistymättömyys vaikka ei uskalleta käyttää edes vähäistä oksitosiinilisää-tarjontavirhe-epäilyä vaikka siitä ei mitään näyttöä... näistähän olen jo kertonut aiemminkin. Osan selittää myös siis se että takapäivystäjät ovat yleislääkäreitä, on paljon helpompi sektoida kuin tietää milloin siihen on todella indikaatiot. En enää niin paljon ärsyynny tästä vaikken voi hyväksyäkään.
Leikkausindikaatio ainakin eilen taas oli kohdallaan. Potilaalla oli aivan valtava myomakohtu, suurin minkä olin koskaan leikannut. Ennen leikkausta ei tehdä mitään verikokeita, ei edes hemoglobiinia kun reagenssia ei ole. Vertakaan ei voi varata kun sitä ei ole. Puudutuksessa leikataan, ihmeen hyvin sujuu niinkin ja sitkeät potilaat toipuvat!
Toiset suomalaiset kollegat olivat eilen maaseutukäynnillä potilaita tapaamassa. Kaikilla potilailla on HIV. Vaivoja kuunnellaan mutta mitään ei tutkita, vastaaotto tapahtuu siellä kylässä kirkossa. Ei ole tutkimuspöytääkään. Naisten vaivoissa ollaan häveliäitä, niitä ei ainakaan tutkita. Paikallinen mukana ollut kollega on jo eläkeiässä, 75-v. Hoitajilla on mukana lääkkeitä joita jaetaan, ihmiset ovat niin köyhiä etteivät pystyisi lääkkeitä osatmaan. HIV-positiiviset saavat sulfa-trimetopriimiä jatkuvasti ja heiltä seurataan tiettyä veriarvoa, CD4-soluja, ja kun nämä laskevat alle raja-arvon, aloitetaan HIV-lääkitys mutta sen kestosta en tiedä. Tämä seuranata ja hoito on saatu aikaan amerikkalaisen rahan ja avustuksen turvin. Pahalta tuntuu kun vähän yli 20-v nuoria kuolee AIDSiin ja vielä osa vastasyntyneistä saa taudin vaikka raskausaikainen lääkitys on järjestetty samoinkuin vastasyntyneen lääkitys. Täkäläiset tabut ovat omiaan lisäämään HIVn leviämistä. Ei seksiä raskausaikana, ei seksiä 2 vuotta synnytyksen jälkeen, ei seksiä kun kuukautiset ovat loppuneet vaihdevuosi-iässä ja toisaalta uskomus että mies sairastuu psyykkisesti jos ei saa seksiä.

Eksoottisia kotieläimiä riittää. Kämmenen kokoisia ja hiukan pienempiä hämähäkkejä, erikokoisia liskoja, eräänä aamuna löysin huoneestani skorpionin...kylmäpäisesti ensin valokuva, sitten önniäinen purkkiin ja pihalle. Naapurissa on rottia, meilläkin saattaa välipohjassa juoksennella hiiriä. Ulkona linnut livertävät mitä ihmeellisemmin sulosoinnuin, kaskaat sirittävät ja nyt on alkanut kuulua sammakoiden mahtava kurnutus pimeän tullen.
2 kertaa on jo reippaasti satanut, kylläkin vain kuurona. Hiukan on ilmakin raikastunut vaikka edelleen varsinkin iltapäivällä on kuuma. Sade teki hyvää savannille, on kiva kävellä kun ei enää pölise ja ikäänkuin hento viherrys näkyisi siellä täällä.

Kuvassa on aiemmin lupaamani arjen sankari. Hän on työssä orpokodissa, hoitaa varaäitinä 12 orpolasta ja selässä oleva lapsi lienee hänen omansa. Nuo suloiset pienet kahvinpavut kantoliinassa ihastuttavat koko ajan, jos eivät nuku niin seuraavat virkein silmin ympäristöään ja ovat tyytyväisiä oloonsa.

Viikonloppu Ruahan luonnonpuistossa

Taas hiukan pidennettiin viikonloppua ja lähdettiin porukalla Ruahan luonnonpuistoon. Sairaalan auto vei meidät Iringaan, Tansanian neljänneksi suurimpaan kaupunkiin. Meitä matkustajia oli 6, 2 enemmän kuin autoon olisi hyvin mahtunut. Iringassa hoideltiin pankkiasioita,shoppailtiin ja tutustuttiin Neema graft-nimiseen vammaisten suojatyöpajaan missä tehdään monenlaista käsityötä, kuurot hoitavat ravintolaa ja uutena toimintana on juuri avattu muutama yöpymispaikka.Hienoa toimintaa, englantilainen nuori nainen, jolla itsellä on vaikea synnynnäinen lonkkavika, on sen perustanut. Illalla mentiin intialaiseen ravintolaan syömään seuranamme suomalaisia täällä työskenteleviä nuoria aikuisia. Olipa mukavaa ravintolassa, Ilembulassa ei sellaisia hienouksia ole. Yö oli meluisa, hotelli oli kahden moskeijan välissä ja imaamin kutsu alkoi selvästi jo pimeän aikaan.
Aamulla sitten Ruahaan jonne matka kesti useamman tunnin, tie on huono ja auto keitteli, odotteluun meni aikaa. Täällä on sanonta 'haraka, haraka, haina baraka', jotain sinnepäin ja se tarkoittaa että kiireellä ei ole siunausta. Majoituimme Mwagusi Camp lodgelle, aivan luksuspaikkaan telttoihin missä oli hieno terassi, kylpyhuone, tyylikäs sisustus ja huippupalvelu. Paikka on jokivarressa, joki on nyt kuiva mutta sade on tulossa ja heti hiekkaisen joenpohjan alla on vettä minkä norsut pystyvät töppöjaloillaan kaivamaan esiin. Teimme kaikkiaan kolme useamman tunnin ajelua ja näimme paljon eläimiä. Huiput olivat 17 leijonaa, osa vielä pentuja, luultavasti yllä oleva kuva näkyy teillekin. Norsuja, kirahveja, impaloita, kuduja, moenlaisia lintuja, hippoja, krokotiilin...Toisenakin päivänä näimme 11 leijonaa, yksi naaras saalista vaanimassa, pahkasika oli kuitenkin leijonaa nopeampi. Lisäksi näimme yli 600 puhvelia laumassa ja impalan joka oli juuri synnyttänyt kun satuimme paikalle. Emo nuoli pienen vastasyntyneen ja söi jälkeiset ja 15 minuutin odottelun jälkeen poikanen nousi horjuville jaloilleen. Emo poikasineen piilottelee viikon verran ennenkuin palaa laumaan. -Illalliset oli katettu luontoon, öljylamput ja täysikuu valona, gourmetruokaa ja viiniä... Kotona Ilembulassa ruoka on syötävää mutta hyvin yksinkertaista ja usein samaa, kyllä nautimme luksussafarista. -Paluumatkalla auton rengas jouduttiin vaihtamaan 2 kertaa ja lisäksi valtatien varressa seisottiin melkein tunti ja odotettiin presidentin saattueen ohiajoa, nelisenkymmentä tosi kovaa ajavaa autoa suhahti ohi. -Täällä kaikki tuntuu olevan kaukana, matkoihin menee aina päivä suuntaansa, meni minne vaan.
Illalla ihmettelimme savun voimakasta hajua ja huomasimme että takapihamme oli palanut, ruohikko mustalla karrella ja muutama kaunis kukkiva puska ihan kuivana. Metalliaidan puisista poikkipuista osa oli vielä pienellä liekillä. No ajattelimme että ehkä se on poltettu tarkoituksella ja kävimme rauhassa nukkumaan, aamulla sitten selvisi että tuli oli levinnyt vahingossa ja ulkorakennuksessa kyti!  Se siitä hallitusta polttelusta.
Sairaalassa oli taas monenlaista vastassa maanantaiaamuna. Yöllä oli tehty 2 sektiota, molemmat liian myöhään. Lisäksi oli 2 ennenaikaista synnytystä ja molemmissa lapsi kuoli. Tänään käytettiin onnistuneesti oksitosiinia pysähtyneeseen synnytykseen ja Cytotec keskenmenon päättämiseen, olin oikein tyytyväinen näistä edistysaskeleista. Jos vielä joskus tulen tänne uudestaan työhön, osaan varustautua erilaisilla työvälineissä ja yritän saada hankittua toimivan ultraäänilaitteen, sikiön sydänäänten seurantalaitteita ja imukuppeja mukaan. Sitten voisi ajatella työn sujuvan turvallisemmin.

Olen nyt yli puolenvälin oleskelustani täällä. Tuntuu kuin puoli vuotta olisi kulunut, niin paljon kaikenlaista uutta ja erikoista on tapahtunut. Toisaalta elämä on verkkaista varsinkin illalla, ehtii lukea ja mietiskellä ja kirjoittaa blogia. Toivottavasti saan välitettyä edes osan näistä tunnelmista sinne pohjolaankin.

keskiviikkona 9.11. neuvolavierailu maaseudulla

Työviikko on taas jo puolessa. Päivät ovat hyvin erilaisia ja työtäkin on epätasaisesti. Maanantaina tehtiin osastokierto Dr. Godfreyn kanssa kuten tavallista. Yksin en ole halukas kiertämään monestakin syystä. Sektioäidit näyttävät toipuvan hyvin, haavat ovat siistejä ja jokaiselle menee ennaltaehkäisevänä antibioottina kloramfenikoli 5-6 päivää. Kyseinen lääke ei enää ole Suomessa käytössä kuin silmätipoissa, sillä on hyvin laaja teho ja hankalat, onneksi harvinaiset sivuvaikutukset. Sitten on niitä vaikeita potilaita muutama. Yhtään tubia ei ole tällä hetkellä ainakaan tiedossa, HIV-positiivinen tajuton kotona synnyttänyt äiti on toipumassa, puhuukin jo ja syö jotain mutta kovin on heikko. Nuori sukulaisnainen istuu vauvan kanssa vierellä ihan aina. Kysyin hoitajalta milloin tämä sukulaisnainen nukkuu ja hän vain kohautteli hartioitaan. Sairaalan pihalla on kyllä seinällinen ja katollinen kivisuoja missä omaiset voivat yöpyä lattialla mutta vauvan kanssa!? Sektioita on edelleen paljon, liikaa. Marraskuun puolella on ollut 42 synnytystä ja niistä 23 sektiota eli yli 50%!!
Eilen oli leikkauspäivä. Minä sain leikata kaikki meidän puolen  2 potilasta ja vielä sektoida yhden siinä välissä. Ensimmäinen leikattava oli 42-v. yhden lapsen synnyttänyt äiti, lapsi oli kuollut 2 v iässä. Hänellä oli valtavan suuri myomakohtu joka piti leikata pois, säästävään leikkaukseen ei ollut mitään mahdollisuutta. Tässä leikkauksessa oli indikaatiot kohdallaan toisin kuin toisessa jossa epäiltiin myomaa 24-vuotiaalla, olikin ihan viaton keltarauhanen vain.

Tänään tarjoutui tilaisuus lähteä maaseudulle lastenneuvolakäynnille. 2 napakkaa ja kokenutta hoitajaa lähti rokotepakin kanssa, sairaalan autolla ajettiin oikein kuoppaista tietä reilu puoli tuntia. Iso siisti talo, jonkinlainen terveystalo ja siellä kolmisenkymmentä äitiä, heillä 1 kk- 1 vuoden ikäisiä lapsia kantoliinoissa. Isommat lapset pelkäsivät meitä, hoitaja sanoi että ihonvärin takia. Lapset punnittiin roikkovaa'assa, sellainen tavaravaaka se oli. Äidit istuivat betonilattialla kuuntelemassa valistusneuvontaa. Sitten 4 äitiä lapsineen penkille rokotettavaksi, poliotipat suuhun ja monenlaiset kattavat rokotteet vauvalle ja pois penkiltä taas istumaan betonilattialle lapsia pukemaan. Oli tehokasta.

Neuvolan ikkunasta näimme hautajaisvalmisteluja. Kylästä oli alle 60-v. nainen yllättäen kuollut ja iso joukko kyläläisiä, siis kutakuinkin kaikki, olivat kokoontuneet sinne vainajaa muistamaan. Ruumis poltetaan, nuotiopuut olivat valmiina ja sitten väki lähti jonnekin saattueessa, naiset ensin ja miehet perässä, vaikutti että menivät surutaloon. Vaikuttava kulkue!

Illansuussa sairaalan administraattori Sylvester halusi näyttää meille uuden rakenteilla olevan talonsa. Se on ihan tässä sairaalan tuntumassa, iso tontti ja iso talo, keskeneräinen vielä mutta oikein hieno ja tilava siitä tulee kunhan valmistuu, olisi hieno ihan meikäläisittäinkin.

Ilta on taas muuttunut yönmustaksi, täysikuu ja kirkkat tähdet ja paljon tulia savannilla. Sadekausi on tulossa ja on kiire kulottaa kaikki viljelyyn tarkoitettu maa. Tänä aamuna ihan tuossa meidän talon vieressä oli kunnon tulet. Kun avasin aamulla ikkunan niin reilu savu leijaili ja tulen rätinä kuului. Ihmettelen ettei missään näytä tuli karkaavan, osaavat homman. Sadekausi on tervetullut minustakin, on ollut vähän liian kuumaa ja kuivaa. Palan halusta nähdä luonnon muuttumisen vihreäksi.

Viikonloppuna Ruahan luonnonpuistoon eläimiä katsomaan, siitä sitten seuraavaksi.

sunnuntai-iltana 6.11. viikonlopun juttuja

Vähän pidensimme viikonloppua ja lähdimme n. 300 km päähän Matema-beachille. Meno tapahtui 2 julkisella bussilla, jälkimmäinen bussikuskeista kuvitteli ajavansa rallia niin että ihan pelotti. Tie oli kyllä hyvässä kunnossa viimeistä 40 km lukuunottamatta. Matkaan meni koko päivä rallista huolimatta. Viimeiseen bussiin änkäytyi nuorehko mies jolla oli 3 isoa pahvilaatikkoa täynnä kanalintuja, 2 isoa kalkkunaa kainaloissa, 2 pulua narulla jaloistaan yhteen kiinnitettynä ja pieni pahvilaatikollinen keltaisia tipuja. Tiput karkasivat pitkin bussia ja niitä mies sitten poistuessaan mahallaan bussin lattialla maaten etsi ja tuskaili. Oli monenlaista muutakin kulkijaa mm. nainen lapsi kantoliinassa kainalossa tissi suussa rennosti imemässä eikä lapsi yhtään häiriintynyt bussiin noususta. Beach on Malawi- eli Njassa-järven pohjoispäässä, upea siisti pitkä hiekkaranta jonka itärannalla kohoavat Livingstone-vuoret ja länsiranta on matalaa, siellä on naapurimaa Malawi. Järvi on osa suurta hautavajoamaa, 600 km pitkä ja 75 km leveä, rannaton kuin meri mutta makeaa kirkasta vettä. Skistosoma-matoa uhmaten uitiin vaikka miten paljon n. 26 asteisessa vedessä. Matoa ei pitäisi olla, toivottavasti infektiolääkäri ei revi pelihousujaan kotiutumiseni jälkeen. Erityisesti auringonlaskun ja auringonnousun uinnit olivat nautinnollisia ja kuvauksellisia. Asuttiin 3 hengen majassa, vaatimaton mutta siisti, oma vessa ja suihku ja ihan rannalla. Kyseessä on Luterilainen keskus Matema-sairaalan vieressä, sieltä sai ihan kelpoisaa ruokaa mutta tupakointi ja alkoholi olivat ehdottoman kiellettyjä. Jo ensimmäisenä iltana tutustuimme ruotsalaiseen kirurgi-opettajapariskuntaan, oikein mukaviin ihmisiin ja kirurgi Erik esitteli meille myöhemmin pienen mutta ainakin synnytyspuolelta Ilembulaa toimivamman sairaalan. Erik oli 6 viikon rotarydoctor palvelussa mutta perhe oli 4 lapsineen ollut 80-luvulla mm Ilembulassa yhteensä 7 vuotta. Perheen nuorin lapsi oli myös syntynyt täällä. Hienoa sitoutumista ja mukavia muisteloita.-Seuraavana päivänä lähdimme reippaasti 3 tunnin luontopolkuretkelle kohteena vesiputous. Putousta ei löytynyt ja matkaan meni 5 tuntia, olin lopussa oikeasti nääntynyt ja pyörtymisen partaalla kun vettä oli ollut mukana aivan liian vähän. Tokenin vasta 1,5 litran tankkauksen jälkeen. -Läheisessä kylässä oli markkinat, paikallinen heimo on kuuluisa keramiikkatöistään, tosi hienoja ja symmetrisiä potteja vaikka kaikki tehdään käsin ilman dreijaa.-Naapuripöydässä ruokaili suomalainen vesiprojektissa työskentelevä mies ja hän tarjosi sunnuntaiksi kyydin Mbeyaan, puolimatkaan mistä oli tarkoitus jatkaa bussilla. Hieno tarjous kun muuten lähtöaika olisi ollut aamuviideltä. Noin 50 km ajettuamme keskellä eimitään erittäin pölisevällä tiellä auto alkoi keittää ja lisäysvedet valuivat tielle. Tiellä kulki vain harvoin ketään ja kaikki autot aina ihan täynnä. Lopulta tuli auto jossa oli jo valmiiksi 4 mustaa miestä mutta ottivat meidät kyytiin. Kun nojasin takapenkin selkänojaan alkoi takakontista kuulua sian röhkinä ja toisen sian huohotus. Autokin sammahti, akku loppui, ei päästy sika-autollakaan. 50 km sitten hinauksessa, hinausköysi katkesi ainakin kolmesti ja oli lopulta vain 2 metrin mittainen, pelotti siinäkin kyydissä. Loppumatka bussissa, kyllä tuntui ihanalta ja turvalliselta ja matkaa viihdytti luonnon ilotulitus, komea ukkonen, sadekausi on alkamassa. -Kotona Ilembulassa odotti mamojen tekemä lämmin ruoka vaikka ruoka-aika oli jo reilusti ohi, pestyt ja silitetyt pyykit ja suihku--onneksi ei ollut vesikatkoa, se olisi ollut jo liikaa.
Kamun kanssa ihmeteltiin miten pienistä asioista jaksaa täällä ilahtua, kuopiva kana poikasineen aiheuttaa hyvää mieltä ja viikonlopun tapahtumat tuntuvat niin paljolta.
Joskus luen Hesaria netistä ja otsikot tuntuvat joutavilta, Euroopan kriisiä, ikäviä tragedioita tai sitten ihan turhaa kohua. Täällä on niin niin vaatimatonta, ihmiset auttavat toisiaan ja tyytyvät elämäänsä ottaen vastaan elämän sellaisena kuin se tulee. On tietysti sairautta, onnettomuutta, pahuuttakin ja tietämättömyyttä sekä välinpitämättömyyttä erityisesti HIV ajatellen mutta koulutus, valistus ja paraneva terveydenhuolto siinä auttakoon. Rokotetta odotellen...

keskiviikkona 2.11. Ilembulassa, sairaalajuttuja

file:///Users/liisaraatemaa/Desktop/IMG_1291.jpg

Yritin tuohon laittaa kuvan arjen sankarista, afrikkalaisesta naisesta, en tiedä onnistuiko mutta jos saatte kuvan näkyviin niin hyvä.

Nyt sairaalan asioista. Potilasmäärä on keskimäärin 250, välillä alle 100 mutta epidemia-aikoina seinät pullistelevat. Tänään olin grand doctor Leenan työtä seuraamassa. Lastenosastolla on epidemia, kouluikäisiä lapsia jotka kuumeilevat, heillä on päänsärkyä ja vatsakipua mutta ei välttämättä suolisto-oiretta. Kuume seilaa 40 asteessa sahaavasti ja lapsilla on posket kuopalla ja silmissä apaattinen ilme. Luultavasti kyseessä on lavantauti johon kyllä lääkitys puree. Pitkään jatkuessaan se voi aiheuttaa äkillisen vatsakalvontulehduksen jossa suoleen tulee reikiä ja silloin potilas kuolee. Viime viikolla leikattiin 14-v poika ja 21-v nuori mies tälläisessa tilanteessa, vatsaontelossa oli järjettömästi märkää ja suolessa reikiä, molemmat kuolivat muutaman tunnin kuluttua leikkauksesta.-Kierrolla nähtiin myös kaksoset jotka syntyvät pari viikkoa sitten tekemässäni sektiossa, ne yllätykset. Toinen pärjää ihan hyvin, toinen on keltainen ja paino laskee, hengitys huonoa, ei oikein ole konstia hoitaa, kädet on jo melkein nostettu pystyyn. Laboratoriokokeita ei juurikaan oteta, hemoglobiini arvioidaan vertaamalla potilaan limakalvoja valkonaaman ihonväriin ja jos on tummempi niin hemoglobiini on ainakin 50 ja se on hyvä! -Sitten oli monta CP-vammaista lasta, kenellä mitäkin, saattavat olla synnytysvaurioita.-Teho-osastolla hoidetaan normaalit leikkauspotilaat joiden leikkaus on mennyt ongelmitta, sitä ihmettelin mutta sitten selvisi että osasto on perustettu juuri tällaisia potilaita varten ja sittemmmin sinne on otettu myös  tehohoitoa vaativia potilaita. Hoitokonstit ovat vähäiset, yksikin tajuton mies liikenneonnettomuuden jälkeen on ollut siellä nelisen viikkoa, ainoana hoitona nenämahaletku johon omaiset laittavat maissipuuroa. Hän on nyt alkanut jopa puhua sanoja ja taitaa kohta olla kotiutuskunnossa, mitään porrastettuja hoitolaitoksiahan täällä ei ole. -Samoin synnyttäneiden osastolla oleva HIV-potilas, joka meni tajuttomaksi 2 viikkoa kotisynnytyksen jälkeen, on kummasti toipumassa ja alkaa saada HIV-lääkkeitä. Hänen vierellään on ehkä sisko joka hoitaa pientä vastasyntynyttä, pienelle on HIV-lääkitys aloitettu myös. -Tämä synnytyshomma näyttää täällä olevan naisten juttu. Synnytyksessä ei ole tukihenkilöitä, verhon takana näyttävät vaikertavan melkolailla yksin ilman kipulääkitystä, kovin pitkämielisiä ovat. Synnyttäneiden osastolla saattaa sitten olla kaksikin naispuolista sukulaista vauvaa hoitamassa ja äitiä ruokkimassa. Yksikin seuralainen istui lattialla sängyn vieressä niin hiljaa että meinasin tallata päälle. Osa potilaista joutuu makaamaan lattialla patjan päällä. Sektion jälkeen kipulääkkeenä on Panadol n. 3 päivää. Jokaisella on oma pesuvati johon oksennetaan, tyhjennetään pissakatetri ja jossa omat kankaat pestään ja pannaan pihalle kuivumaan.-Synnytyssalissa en pysty olemaan kun eivät seuraa sikiön sydänääniä vaikka siihen jonkunlaiset mahdollisuudet ovat olemassa. Ei ole myöskään imkuppimahdollisuutta. Supistuksia parantavaa oksitosiinia on nyt ilmaantunut ja sitä on jopa pari kertaa käytetty! Teen sektion kun paikallinen kollega sen määrää ja välillä mutisen itsekseni sektion aiheesta. Toisaalta toissayönä oli oikeasti kohdun repeämä synnyttäjällä jolla aiemmat synnytykset olivat olleet normaalit, tilanne mihin Suomessa törmää todella harvoin.-Leikkaustoiminta on asiallista, tosin metodit ovat samat kuin aloittaessani erikoistumisen 1984.

Sairaalassa on 2 yliopistossa kouluttautunutta lääkäriä, lastenlääkäri Dr Leena ja Budapestissa opiskellut ja muualla Unkarissa erikoistunut tansanialainen gynekologi.Sitten on 3 vuoden koulutuksella valmistuneita clinical assistentteja 4 kappaletta, heillä koko sairaalan etupäivystys harteillaan eikä päivystyksen jälkeistä vapaata. Parin vuoden kliinisen työn jälkeen he voivat lisäkouluttautua medical officereiksi ja tällaisia lääkäreitä täällä on muutama. Kaikki tekevät kaikkea ja osa officereista leikkaa monenlaista ja kouluttaa samalla nuorempaa. Muutama näistä kollegoista on hyvinkin osaavia. Palkkataso on matala. Sairaanhoitaja saa 200 000 shillikiä/kk = 100 euroa ja medical assistant vain vähän enemmän, n. 250 000, saman kuin opettajat. Palkat olivat taas 2 kuukautta myöhässä, sairaalan rahapula on jatkuva ja nyt valtio on luvannut jatkuvan rahallisen tuen mutta kun valtiollakaan ei ole rahaa niin hankalaa on. Semmoista.

Huomenna lähdetään Malawi-järvelle beach-elämää viettämään. Matkaa sinne on n. 250 km ja siihen mennee koko päivä busseilla. Siitä sitten seuraavassa kirjoitelmassa.